Skitso vai normaali

Olen miettinyt itseäni
sairauttani ja persoonaani

En ole oikeastaan elänyt terveenä aikuisena kuin muutaman vuoden,
sairastuin 24-vuotiaana,
keskeneräisenä
En tiedä millainen olisin, jollei olisi tätä sairautta
Millainen olisi luonteeni, jollei sitä muokkaisi stressiherkkyys, ahdistumistaipumus ja vainoharhaisuus itseäni kohtaan?
Selviäisinkö maailmassa paremmin?

Pärjään jo ihan hyvin
Pystyn opiskelemaan, jollei ole liikaa stressiä
Pienissä annoksissa pystyn ylläpitämään sosiaalisia suhteita
En aina

Olen lukenut sairaudestani
nyt uudestaan, terveemmällä mielellä
Tutustunut siihen ja opiskellut sitä
Haluan tulla sinuiksi skitsofrenian kanssa
Mitä se todella tarkoittaa olla skitsofreenikko?

En ole kuin muut
Toimintatapani, reagoimiseni, ahdistumiseni on erilaista kuin muilla
Kuitenkin minulta odotetaan normaalia olemista, sulautumista joukkoon
Minä tietenkin ennen kaikkea itse

Joudun ristiriitaiseen tilanteeseen
Yritän kaikkeni, ylitän itseni, venyn

Ideaaliyhteiskunnassa olisi mahdollista elää omannäköistään elämää myös skitsonkin
Minun kaltaiselleni "osittain toipuneelle" tuetut palvelut ovat liian haasteettomia
Kun taas työelämään minulla ei ole voimavaroja
(eikä suoraan sanoen haluakaan, olenhan taiteilia ks. aiempi postaus :P )

Olen käynyt keskustelua itseni kanssa
(ja psykologin kanssa, joka määritteli tuskaiset ajatukseni ihan normaaleiksi)
Olenko sairas vai muuten vaan persoonaltani vahva tunneihminen?
Miksi asiani, tekemiseni, mieleni, ajatukseni ajautuvat kaaokseen?
Mikä on se mekanismi, joka sen aiheuttaa?

Jatkan opiskelua, rakas skitsoni minussa